• Facebook - White Circle
  • Instagram - White Circle
  • YouTube - White Circle

Kulttuuriosuuskunta ILME

ilme@kulttuuriosuuskuntailme.fi

040 7658 147

Y-Tunnus 2435585-0

LASKUTUSOSOITE

Kulttuuriosuuskunta ILME

Aino Granlund

Kulttuuritalo Valve

PL 42

90015 Oulun kaupunki

Etsi
  • timo harju

Mikä vanhoissa ihmisissä on erityistä?

Päivitetty: tammi 31



Suomessakin on alettu 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä kasvavissa määrin tehdä ja rahoittaa erityisryhmien kanssa tehtävää yhteisötaidetta. Silti se (samoin kuin moniin erityisryhmiin kuuluvien ihmisten itsenäisesti tekemä taide) on taidekentällä melkoisessa marginaalissa. Erityisryhmissä tehtyä taidetta saatetaan yhä pitää vain hyväntahtoisena puuhasteluna tai silkkana sosiaalipolitiikkana. Ihan kuin erityisryhmien huomioiminen jo sinällään olisi este todellisen eli vapaan taiteen tiellä. Nyt en kuitenkaan aio kirjoittaa tästä ollenkaan. Aion kirjoittaa sanasta ”erityinen”.


Erityisryhmillä viitataan yleensä muistisairaisiin, vankeihin, vammaisiin, turvapaikanhakijoihin, päihderiippuvaisiin, syrjäytyneisiin nuoriin, lähisuhdeväkivallan uhreihin ja niin edelleen. Tuskin kukaan tahtoo kuulua näin listattuun erityisryhmään. Jos siis häneltä itseltään kysyttäisiin. Englanninkielisessä maailmassa käytetään vastaavissa yhteyksissä usein sanaa ”vulnerable”. Puhutaan haavoittuvaisista ihmisryhmistä. Sana on hyvä, koska se saa vähän varpailleen. Sana kutsuu kuuntelemaan. On ihan selvää, että kehitysvammaisten, turvapaikanhakijoiden ja muistisairaiden haavoittuvuudet ovat yleensä ihan erilaisia. Ja on selvää, että haavoittuvuutta ei voi olettaa ryhmän perusteella vaan pitää kysyä ihmiseltä, jokaiselta erikseen.


Onko suomenkielisessä termissä jotain sellaista hyvää, mikä enlantilaisesta ei löydy? Ainakaan erityisryhmän ei tarvitsisi olla negatiivinen ilmaus. Erityisyys voisi olla ihan yhtä hyvin jotain arvokasta. Erityisyys voi olla kiinnostuksen kohde, inspiraation lähde ehkä jotain harvinaista osaamista, jonka ihmiset jakavat. Miksei ikonimaalauskerhoa kutsuta erityisryhmäksi? Heillä on paljon annettavaa muille. Ihan samoin kuin turvapaikanhakijoilla ja muistisairailla on arvokas näkökulma ihmisyyteen ja yhteiskuntaan. Miksi vaistomaisesti oletamme, että jonkun erilaiseksi kutsuminen on hänen kiusaamistaan? Miksi luotamme näin vähän? Ehkä sille on syynsä? Ovatko ne hyviä syitä? Voiko erityisryhmä olla paikka, jossa saa jakaa kokemuksiaan turvassa vertaistensa parissa ilman, että tarvitsee koko ajan hävetä? Kenties paikka, jossa nähdään pinnan läpi, jossa voisi vihdoin olla muuta kuin vain autisti, vain väkivallan uhri, vain työtön? Ehkä yhteisötaidetta ylipäätään voisi ajatella vain erityisyydelle herkistymisenä, erilaisten erityisyyksien kysymisenä ja jakamisena? Kahlitsevan erityisyyden muuntamisena muuksi? Eikö taiteellisen ilmaisun voima ja tarkkuus ole omiaan juuri tähän?


Joskus lasten taideryhmiä ohjatessani olen pyytänyt heitä kertomaan, mikä heissä on erityistä. Se voi olla vaikka asia, josta pitää tosi paljon, tai jokin erityiskyky, esimerkiksi että osaa koskettaa kielellä kyynärpäätään.


On surullista, jos näin hieno sana menetetään pelkäksi leimasimeksi, jolla alennetaan ihmisiä.


Olenpas taas kirjoittanut pitkästi ja kauan aikaa. Se on minussa erityistä. Tarkoitukseni oli vain kirjoittaa lyhyt johdanto sille, minkä koen erityisenä niissä vanhuksissa, joidan kanssa teemme Sääkirjaa.


Vanhoissa ihmisissä on erityistä se, että he ovat olleet vauvoja. Joku on pitänyt heitä sylissä ja heijannut uneen. Tai ehkä he ovat olleet kehdossa. Ja ehkä joku on itkenyt yksin pinnasängyssä aikuisten ollessa töissä eikä kukaan ole tullut auttamaan. Ja vähän aiemmin joku on synnyttänyt heidät. Ja sitä ennen he ovat olleet kohdussa. Se on todella erityistä.


Vanhoissa ihmisissä on erityistä, että he kuolevat tämän tästä. Sääkirjahankkeen puolivuotisen keston aikana moni osallistujista on kuollut.


Vanhoissa ihmisissä on erityistä se, että heillä on aikaa. Ei heillä sitten tietysti paljon muuta olekaan. Kahvia, rollaattori, tyhjät käytävät ja liian isot tossut. Mutta aika on elämää ja elämän paikka on sydän. Ruuhkavuosia elävälle minulle se on käsittämätöntä. Kun rynnistän Hiiroseen hikisenä muiden töideni välissä, vanhukset pudottavat minutkin siihen, että aikaa on. Voi vain jutella, käydä ulkona ja tehdä pienen säämerkinnän, pinota vähän halkoseinää. Olen siitä kiitollinen.


Mikä muistisairaissa on erityistä?


Heillä on erityisiä muistoja. Muistot ensirakkaudesta eivät tietenkään ole yhtään vähemmän erityisiä, jos muistaja on unohtanut ensirakkauden jälkeen tulleet 70 vuotta.


Heillä on vanhoja sanontoja, runonpätkä jonka muistaa uudestaan ja uudestaan (todellakin uudestaan ja uudestaan)


Heidän sairautensa kanssa muiden on vaikea olla. On paljon vaikeampi kohdata ihminen jonka mieli on jossain harhojen ja mykkyyden alla kuin ihminen jonka jalka on jossain kipsin alla.


Heissä on erityistä, että heidän kanssaan voi olla. Aikaa on. Voi koskettaa ja olla menemättä pois. Kunnes sitten pitää rientää seuraavaan ruuhkavuosikohteeseen. Ehkä riuhtaista itsensä irti, vaikka vanha nainen haroo perään.


Seuraavassa blogimerkinnässä palaan toivottavasti taas kokemuksiin ulkona heidän kanssaan, sään armoilla. Nyt tahdon vain sanoa, että Tiina Lehikoinen on kirjoittanut muistisairaudesta teoksessaan Multa. Lainatkaa kirjastosta, ostakaa, lukekaa. Se on aivan ihana kirja.

13 katselukertaa