Etsi
  • timo harju

Joulukalenteri

Sääkirja on ollut pitkällä koronatauolla. Olemme tervehtineet vanhuksia ikkunan takaa sen minkä olemme voineet, mutta se on ollut monin tavoin hankalaa.


Vanhusten kanssa kirjoittamistani korvarunoista Paavo, Riikka ja Eerika tekivät ihania videoteoksia. Tässä kevät ja tässä kesä Syksyn ja talven teokset tulevat myöhemmin.


Minä kirjoitin tässä kuussa joulukalenteria. Poimin joka aamu runon matkaltani töihin, luonnostin sen puoli kymmeneen mennessä sellaiseksi kuin se sukeutui ja lähetin. Se oli kiva aamurituaali. Runot luettiin Hiirosen hoivakoin keskusradiossa joulukanterina.


Tässä runot sen kummemmin editoimatta. Niinkuin eräs vanha nainen minulle kerran sanoi: Joulu on pehmeä ääni, se tulee ilman mitään.


Timo


P.S. Joulukuusikuva on viime keväältä Kapustan päältä Pyhä-Luoston kansallispuistosta









1.12.

Ranta on kokonaan valkoinen,

vesi on virtaavaa mustaa,

ilma on täynnä pieniä, terävänpehmeitä

hiutaleita. Taivas koskettaa otsaa ja poskia.

Lämpötila nollassa.

Olen veden sulamispisteen sisällä.

2.12.

Kylmällä lännen taivaalla kuu kevyesti lentää,

miltei täysi jo, valkean loistava kuu.

Pihoja peittää pakkaslumen timanttipöly,

köyhien mittaamaton aarre.

Mutta minulla on kiire töihin kirjoittamaan

joulukalenteriruoa Hiirosen vanhainkotiin.

Katulamput näyttävät polkupyörälleni tietä,

sormia palelee liian ohuissa lapasissa

ohjaustangon kahvojen ympärillä.

Ihmiset huristavat autoissaan.

Männyt ajattelevat.

En kysy männyiltä, mitä ne miettivät.

Minulle riittää, että ne miettivät.

4.12.

Padolta kohoaa suuri kohina

Merikosken luukku lommottaa auki.

Koski pauhaa ja jauhaa teljettyä uomaa

ja ylhäältä sillalta vesi

näyttää valkealta villalta.

Luita kylmää kun sitä katsoo.

On vaikea tajuta että tuon märän gravitaatioraivon

on auringon lämpö houkutellut ylös merestä:

hiljaista höyryä kaukana kerran

kaukana täältä.

7.12.

Lits ja lots

kumisaappaat lätisevät,

kaupunki on märkä

kuin vettynyt pahvilaatikko.

Ihmiset pakenevat koteihinsa

koronaa ja ilmastonmuutosta.

Joku yksinäinen jää vielä hetkeksi,

katselee kuinka koivun märät oksat

taipuvat katulampun valon ympärille

kuin kaivoksi. Ottaa maskin pois.

Hengittää.

8.12.

Hiekoitetut tiet kuin vanhan miehen selkänahkaa.

Kun mies kääntää kylkeä, pyöräilijät luiskahtavat kiljahdellen ojaan.

Hyvä jos nelivetomaasturit pärjääät näillä keleillä.

Taivas on viltti jonka mies vetää tiukemmin päälleen.

Hän näkee unta laiturista kesällä.

Hän näkee unta kauniista naisista.

9.12

Kevyt pakkasviima tulee piilostaan

puunrungon takaa

Odessan puistometsikössä Puolivälinkankaalla.

Viima kiipeää rakennusnosturiin Tuirassa

ja tulee alas (koska sitä huimaa.)

Viima viipyy Hupisaarten vapaana virtaavien virtojen luona.

Kiertää Tuomiokirkon jykevät seinät vähän kauempaa.

Viima löytää kävelykepin ja painautuu sitä vasten

nojaa lahkeisiin ja toppatakkiin, lakkiin.

Sitten sinä menet sisälle ja viima jää ulos.

Mitä poskipääsi muistavat?

Ummista silmät.

Millaisen viiman silmäluomesi muistavat?

10.12.

Hölkkää

ajatukset hajallaan.

Aamu on ohut.

11.12.

Kolme senttiä teräsjäätä kantaa ihmisen

ja kaksi senttiä pilkkijän

mutta mikä kantaa minut?

Astun varovasti järven päälle.

Vai oliko se että viisi senttiä ihmisen ja kolme pilkkijän?

Ranta jää askel askeleelta.

Lasten kohdalla olen pitänyt rajana kymmentä.

Lyön kirveellä ja mittaan reiän.

Mutta nyt ei ole kirvestä mukana.

Tallustan eteenpäin.

Jää levittäytyy.

Harmaana.

Lumi on sulanut ja jäätynyt siihen,

sulanut ja jäätynyt.

Pinta on röpyläinen ja heijastava.

Vastarannan katulamput läikkyvät siitä hievahtamatta.

Ympärilläni railot etenevät valkeina.

Lumiviiruja paljaan kylmän päällä hujan hajan.

Niillä on tuulen järjestys.

Jää elää.

Sillä on toisenlainen, minulle vieras aika.

Olen nyt keskellä järveä.

On kuin sellainen jäätynyt hetki keskustelussa

jossa voisi äkkiä lähteä jäätä pitkin mihin suuntaan tahansa.


14.12.

Tasaista pakkasta, harmaata lankaa,

ilma on hiljainen kangas.

Polkupyöräni rahina ja räminä

kipunoi polkua pimeään aamuun.

Moottoritie ääntelee lakkaamatta

kuin läpiammuttu pää.

Pihaportit kolahtelevat.

Lasten värikkäät äänet

tulevat lupaa kysymättä lähelle

kevyempinä.

15.12.

Pajain jaloin postilaatikolla:

lumi on korkeaa huilumusiikkia

vihlovissa varpaissani.

Taivas on syvän tummaa valkoista

ja vähän sinistä ja violettia laajana pumpulina.

Jos maailma keikahtaisi

ja putaisin päistikkaa taivaaseen kahlaamaan

taivas ulottuisi minua ainakin vyötäröön.

Tai ehkä humpsahtaisin taivaaseen kokonaan.

Hiuksenikin katoaisivat.

Koivut seisovat rauhallisesti juurillaan.

Tunnustelen runkoa.

Talojen seinät ovat kylmät tässä säässä

mutta koivun runko ei ole kylmä.

16.12.

Kettu tulee roskalaatikoiden takaa.

Märänpunaruskea, yllättävän pieni,

se on siekailematon riekale

hajuaistia ja hampaita,

neljä kälppivää käpälää

luikkii raskaan rännän alta

tien yli, talon taakse yöhön.

Näyttää, että sillä on nälkä.

Näyttää, että se selviää kyllä.

17.12.

Sula lumi on jäätynyt yön aikana

haperoksi koppuraksi.

Kävelen hitaasti ja harhaillen,

niin on paras kun etsii Runoa.

Välivainion bussivarikko jää selkäni taakse,

jäinen pyörätie,

edessä Bertel Jungin tie,

metsikön keskeltä näen sen oudosta kulmasta,

autot virtaavat kuin tippapullon letkussa.

Pysähdyn sekavan risukon keskelle.

Tämä on joutomaata,

vain pyöränlamput tulevat joskus lähelle.

Tämä on juuri sellainen paikka

johon Runo olisi voinut paeta

räkä poskella,

talvirukkaset koppuraksi jäätyneinä.

Mutta Runo ei ole täällä.

Voi mihin se on juossut?

18.12.

Kylmä hauras