Sääkirja on ollut pitkällä koronatauolla. Olemme tervehtineet vanhuksia ikkunan takaa sen minkä olemme voineet, mutta se on ollut monin tavoin hankalaa.
Vanhusten kanssa kirjoittamistani korvarunoista Paavo, Riikka ja Eerika tekivät ihania videoteoksia. Tässä kevät ja tässä kesä Syksyn ja talven teokset tulevat myöhemmin.
Minä kirjoitin tässä kuussa joulukalenteria. Poimin joka aamu runon matkaltani töihin, luonnostin sen puoli kymmeneen mennessä sellaiseksi kuin se sukeutui ja lähetin. Se oli kiva aamurituaali. Runot luettiin Hiirosen hoivakoin keskusradiossa joulukanterina.
Tässä runot sen kummemmin editoimatta. Niinkuin eräs vanha nainen minulle kerran sanoi: Joulu on pehmeä ääni, se tulee ilman mitään.
Timo
P.S. Joulukuusikuva on viime keväältä Kapustan päältä Pyhä-Luoston kansallispuistosta
1.12.
Ranta on kokonaan valkoinen,
vesi on virtaavaa mustaa,
ilma on täynnä pieniä, terävänpehmeitä
hiutaleita. Taivas koskettaa otsaa ja poskia.
Lämpötila nollassa.
Olen veden sulamispisteen sisällä.
2.12.
Kylmällä lännen taivaalla kuu kevyesti lentää,
miltei täysi jo, valkean loistava kuu.
Pihoja peittää pakkaslumen timanttipöly,
köyhien mittaamaton aarre.
Mutta minulla on kiire töihin kirjoittamaan
joulukalenteriruoa Hiirosen vanhainkotiin.
Katulamput näyttävät polkupyörälleni tietä,
sormia palelee liian ohuissa lapasissa
ohjaustangon kahvojen ympärillä.
Ihmiset huristavat autoissaan.
Männyt ajattelevat.
En kysy männyiltä, mitä ne miettivät.
Minulle riittää, että ne miettivät.
4.12.
Padolta kohoaa suuri kohina
Merikosken luukku lommottaa auki.
Koski pauhaa ja jauhaa teljettyä uomaa
ja ylhäältä sillalta vesi
näyttää valkealta villalta.
Luita kylmää kun sitä katsoo.
On vaikea tajuta että tuon märän gravitaatioraivon
on auringon lämpö houkutellut ylös merestä:
hiljaista höyryä kaukana kerran
kaukana täältä.
7.12.
Lits ja lots
kumisaappaat lätisevät,
kaupunki on märkä
kuin vettynyt pahvilaatikko.
Ihmiset pakenevat koteihinsa
koronaa ja ilmastonmuutosta.
Joku yksinäinen jää vielä hetkeksi,
katselee kuinka koivun märät oksat
taipuvat katulampun valon ympärille
kuin kaivoksi. Ottaa maskin pois.
Hengittää.
8.12.
Hiekoitetut tiet kuin vanhan miehen selkänahkaa.
Kun mies kääntää kylkeä, pyöräilijät luiskahtavat kiljahdellen ojaan.
Hyvä jos nelivetomaasturit pärjääät näillä keleillä.
Taivas on viltti jonka mies vetää tiukemmin päälleen.
Hän näkee unta laiturista kesällä.
Hän näkee unta kauniista naisista.
9.12
Kevyt pakkasviima tulee piilostaan
puunrungon takaa
Odessan puistometsikössä Puolivälinkankaalla.
Viima kiipeää rakennusnosturiin Tuirassa
ja tulee alas (koska sitä huimaa.)
Viima viipyy Hupisaarten vapaana virtaavien virtojen luona.
Kiertää Tuomiokirkon jykevät seinät vähän kauempaa.
Viima löytää kävelykepin ja painautuu sitä vasten
nojaa lahkeisiin ja toppatakkiin, lakkiin.
Sitten sinä menet sisälle ja viima jää ulos.
Mitä poskipääsi muistavat?
Ummista silmät.
Millaisen viiman silmäluomesi muistavat?
10.12.
Hölkkää
ajatukset hajallaan.
Aamu on ohut.
11.12.
Kolme senttiä teräsjäätä kantaa ihmisen
ja kaksi senttiä pilkkijän
mutta mikä kantaa minut?
Astun varovasti järven päälle.
Vai oliko se että viisi senttiä ihmisen ja kolme pilkkijän?
Ranta jää askel askeleelta.
Lasten kohdalla olen pitänyt rajana kymmentä.
Lyön kirveellä ja mittaan reiän.
Mutta nyt ei ole kirvestä mukana.
Tallustan eteenpäin.
Jää levittäytyy.
Harmaana.
Lumi on sulanut ja jäätynyt siihen,
sulanut ja jäätynyt.
Pinta on röpyläinen ja heijastava.
Vastarannan katulamput läikkyvät siitä hievahtamatta.
Ympärilläni railot etenevät valkeina.
Lumiviiruja paljaan kylmän päällä hujan hajan.
Niillä on tuulen järjestys.
Jää elää.
Sillä on toisenlainen, minulle vieras aika.
Olen nyt keskellä järveä.
On kuin sellainen jäätynyt hetki keskustelussa
jossa voisi äkkiä lähteä jäätä pitkin mihin suuntaan tahansa.
14.12.
Tasaista pakkasta, harmaata lankaa,
ilma on hiljainen kangas.
Polkupyöräni rahina ja räminä
kipunoi polkua pimeään aamuun.
Moottoritie ääntelee lakkaamatta
kuin läpiammuttu pää.
Pihaportit kolahtelevat.
Lasten värikkäät äänet
tulevat lupaa kysymättä lähelle
kevyempinä.
15.12.
Pajain jaloin postilaatikolla:
lumi on korkeaa huilumusiikkia
vihlovissa varpaissani.
Taivas on syvän tummaa valkoista
ja vähän sinistä ja violettia laajana pumpulina.
Jos maailma keikahtaisi
ja putaisin päistikkaa taivaaseen kahlaamaan
taivas ulottuisi minua ainakin vyötäröön.
Tai ehkä humpsahtaisin taivaaseen kokonaan.
Hiuksenikin katoaisivat.
Koivut seisovat rauhallisesti juurillaan.
Tunnustelen runkoa.
Talojen seinät ovat kylmät tässä säässä
mutta koivun runko ei ole kylmä.
16.12.
Kettu tulee roskalaatikoiden takaa.
Märänpunaruskea, yllättävän pieni,
se on siekailematon riekale
hajuaistia ja hampaita,
neljä kälppivää käpälää
luikkii raskaan rännän alta
tien yli, talon taakse yöhön.
Näyttää, että sillä on nälkä.
Näyttää, että se selviää kyllä.
17.12.
Sula lumi on jäätynyt yön aikana
haperoksi koppuraksi.
Kävelen hitaasti ja harhaillen,
niin on paras kun etsii Runoa.
Välivainion bussivarikko jää selkäni taakse,
jäinen pyörätie,
edessä Bertel Jungin tie,
metsikön keskeltä näen sen oudosta kulmasta,
autot virtaavat kuin tippapullon letkussa.
Pysähdyn sekavan risukon keskelle.
Tämä on joutomaata,
vain pyöränlamput tulevat joskus lähelle.
Tämä on juuri sellainen paikka
johon Runo olisi voinut paeta
räkä poskella,
talvirukkaset koppuraksi jäätyneinä.
Mutta Runo ei ole täällä.
Voi mihin se on juossut?
18.12.
Kylmä haurastaa luut. Jää jyrsii
talojen seiniä ja taivasta.
Pakkasen kyyneleet hytisevät silmänurkissa.
Tuuli painaa otsaan leiman:
”Hyväksytty eläväksi ihmiseksi.”
21.12.
Joulukuun kovassa vesisateessa
lumikasat makaavat kuin villieläimet eläintarhassa
kiiltävinä, lommoisina, likaisina. Pian ne
kuolevat.
Mutta oikeasti kasat vain odottavat
pakkasta, jonka tietävät palaavan.
Silloin lumikasat karkaavat eläintarhasta.
Silloin ne kääntyvät ihmisiä kohti.
22.12.
Märällä kävelytiellä lojuu täysjyvähiekkaa
niin kaus kuin maailmassa asfalttia riittää.
Vastaantulijan askelten rouske
kuulostaa siltä kuin hän söisi näkkileipää.
Seuraava tulee vastaan lätäkön kohdalla:
näkkileivän päällä on tomaattia.
Tule ulos.
Pyörätuolin renkaiden ääni kierii
kauraleseitä happirikkaan taivaan alla,
aamu on terveellinen
ja pellavasiemenrouheen värinen.
Pääsetkö ulos?
Tule.
Syödään jaloilla ja selvitään hengissä.
23.12.
Kaipaan lumisadetta niin että korvia kalvaa.
Että sataisi suuria hiutaleita kuin miesten karvalakkeja.
Säätiedotus lupaa meille että pian vesi taipuu rännäksi:
sataa läpimärkiä karvalakkeja:
miehet ovat olleet metsätöissä ja hikoilleet lakkinsa:
vai ovatko ne olleet itkemässä metsässä:
siellä missä kukaan ei näe?
Minä en itke edes metsässä.
En ymmärrä miten pojateisaaitkeäjuttu
on mennyt niin syvälle sisälleni etten edes löydä sitä.
Onneksi voin mennä ulos joka päivä.
Onneksi on tämä mielikuvitus
joka saa kaupungin puistometsikön puut
kaiuttamaan tunteitani, vaikka en
usko että puita kiinnostaa minun mielialani:
ne antavat minun olla juuri sillä mielellä kuin olen:
kävelen eteenpäin:
jotenkin vaan tuntuu että jokapuolella on ystäviä.
24.12.
Tuolla jossain korkealla
sinisellä kartanolla
petivaatteet tuuletellaan,
taivaan tyynyt tömpsytellään.
Pilvet lunta pöllyävät.
Hahtuvat havisten hyörii.
Hiljaa leijaa hyhmälinnut,
taivas tilhille tarinoi
alas kaupungin katoille,
alas kohti kasvojasi,
alas kieput lapsuuteesi,
vitiä sydämen sopukkaan.
Seiso keskellä pyryä.
Työnnä kielesi ulos.
Lunta ripsuu ripsillesi,
poskella sulana muisto.