Tänä koronakeväänä en ole voinut käydä Hiirosenkodissa. En tiedä, mitä ihmisille siellä kuuluu. (Olen yrittänyt ottaa yhteyttä, mutta se on osoittautunut vaikeaksi, mikä on oman kirjoituksensa aihe.) Millaisia sisäsäitä siellä on ollut? Luullakseni vanhuksia ei ole ehditty viedä ulkosäiden armoille, kun omaiset eivt ole olleet viemässä. Se on hirvittävän surullista.
Minua säät auttavat väsymysteni ja surujeni kanssa. Säätä minun suruni eivät kiinnosta ollenkaan. Aurinko nousee ja laskee ja maapallo kiertyy radallaan. Kevät tuulee kuitenkin. Elämän automaation ylivoimaisuus ja hauraus helpottaa. Mutta tunteeko sitä, jos ei pääse ulos edes kerran päivässä? Miten sellaisesta voi selvitä? Onko sellainen elämä elämisen arvoista.
Teimme runotanssivideon vanhusten kokemuksista. Videon runot ovat korvarunoja, jotka kokosin viime keväänä suoraan vanhusten puheesta, kun olimme yhdessä ulkona. Runoissa he kertovat, miltä tuntuu olla vanha ihminen heräävässä keväässä. Minulla ei ole runoja, joissa he kertoisivat suoraan, millainen tämä kevät on tuntunut. Mutta yhtä tärkeää on kuulla, miltä kevät tuntui ja tuoksui vuosi sitten. Keväät toistuvat, viime vuoden kaipuut ovat totta myös nyt ja ehkä varsinkin nyt. Kevät ei ole kadonnut minnekään, vaikka ulos ei pääse.
Minä luin runot, Paavo Impiö teki niistä ääniteoksen, Riikka Kontio kuvasi, Eerika Arposalo tanssii. Kuuset tanssivat myös.
Tässä: