Perässä vedettävä mummokärry.
Posliiniastiasto.
Termoskannu ja teepussit.
Kultaiset viirit.
Kaksi auki olevaa ihmistä valmiina kohtaamaan, olemaan kylässä ja ottamaan vieraita vastaan.
TeeHetki tapahtuu siellä, minne se juuri milläkin hetkellä asettuu. Kylään teelle voi tulla vaikkapa kadunkulmassa tai juuri sillä yhdellä kivellä siinä Talvikkipuiston kupeessa. Ensimmäisen työskentelyviikon torstai Rajakylässä taipui jo iltaan, kun liikkuva TeeHetki asettui neljän pienen jäätelöä maiskuttavan lapsen vierelle Rajakylän toriaukealla.
Tuossa kuulaassa syyskuun alkuillassa kirjoitettiin yhdessä kirje, joka ensin oli osoitettu eräälle "Jaanalle", mutta joka sitten muunnettiin myös Rajakylän Hoivaan ja Asukastuvalle osoitettavaksi. Keskustelu kirjeen ympärillä poukkoili käärmeiden ja kilpikonnien kuulumisten, “emmä tiedä”-vastausten ja tarinoiden Rajakylään liittyen välimaastossa.
Sisaruksista vanhin, reipas ja sanavalmis tokaluokkalainen tunsi Rajakylän kaikki kivet ja kolot ja kuulimme myös tarinaa lapsesta, joka joka päivä pukeutuu kaksiosaiseen miestenpukuun ja käyttää sateenvarjoa kävelykeppinä, kuin vanhan ajan herrasväki konsanaan. Olisipa upea vielä tavata tuo rohkea, itseään ilmaiseva lapsi ja viettää yhteinen TeeHetki posliinikupeista teetä siemaillen!
Jäätelöt alkoi olla jo suurimmalla osalla syöty ja sisaruskatraan vanhimmalla, tokaluokkalaisella alkoi olla kylmä. Tokaluokkalainen lähti johdattamaan sisaruksiaan kohti kotia ja huikkasi meille vielä lopuksi ohjeen kohti Talvikkipuistoa.
Kärry ja taiteilijat jatkoivat vielä hetken matkaa kohti Talvikkipuistoa. Asukastuvalta tutut kasvot tulivat polulla vastaan. Tuntui hauskalta, että vain muutamien päivien Rajakylässä olemisen jälkeen meillä oli jo tuttuja. Kirjettä tuo tuttava ei halunnut kirjoittaa, eikä kuulla muidenkaan kirjoituksia, mutta lausui meille vanhan suomalaisen sananlaskun:
“Vatsa hankaa selkärankaa, suolet huokaa tuokaa ruokaa.”