Aloitimme tällä viikolla videotaltioinnin ja kuvaamisen. Se toi paljon uutta potkua ja energiaa ryhmiin. Se tuntui myös siltä, että esittämisen paine laantui ja kameran edessä olisi toisenlainen mahdollisuus avautua.
Kävimme myös ulkona ajattelemassa elämää, tekemässä märkiä lumienkeleitä, jäätansseja ja tappamassa aikaa.
Halusin mennä saunaan tämän projektin ulkopuolellakin.
Menin Turussa Impivaaraan, höyrysaunaan. Luulin olevani yksin. Istuin alas ja hengittelin eukalyptusta. Näin oikeassa nurkassa jotain pientä tummaa, pienen lapsen kippurassa kyhjöttämässä. Ajattelin, että tältä sekoamiseni nyt näyttää, näen harhoja höyrysaunassa ja tahdon alkaa puhua harhoilleni.
”Onks sul kaikki hyvin?” ”joo” ”onks varma” ”no, mun lelu meni eilen rikki ja nyt oon täällä piilossa äitiä”. Meillä oli mieletön keskustelu sen lapsen kanssa. Opin elämän asioita.
Mietin, miten helppoa mun on olla joidenkin lasten kanssa. Mietin, miten helppoa mun on olla joidenkin tiettyjen porukoiden kanssa.
Kameleonttimaisesti olen oppinut miten kuunnella ja tutkailla.
Kempeleessä tiedän, että kahvihetkeä ei jätetä väliin. Siellä tiedän, että ihmiset puhuvat suoraan, että ovatko harjoitukseni ihan paskoja. Siellä en epäröi. Muhoksella tiedän, että huumorin kanssa herkästi kaivertamalla ja työstämällä ihmiset avautuvat. Muhoksen yksiköissä on ainutlaatuista avoimuutta ja vilpittömyyttä.
Hanhilehdon kaltaista positiivisuutta ja jakamista en ole muualla kokenut. Siellä he ottavat minut vastaan aamuyhdeksältä keskiviikkoisin, haltioituneina silmäpusseistani, väripapereista, tervatontuista ja muista.
Kipinän yksikössä tiedän, että tie nuorten sydämiin käy asettumalla heidän yhteisöönsä hetkeksi, ronskin huumorin ja kielenkäytön kanssa. En koe syytä rauhoitella, viistastella tai neuvoa. Koen olevani vieraana jossain suuremmassa.
