Tänään en saa unta. Vaikka marraskuinen pimeys on laskeutunut sulavan lumipeitteen päälle, en silti saa unta. Ajattelen rentoutumista työn sisällä ja keinoja, joilla mahdollistaa sitä. Työ ei tunnu raskaalta, mutta työ, joka edellyttää sitä, että jonain päivänä tämänkin produktion jälkeen saan työtä, on uuvuttavaa. Se on kuraa.
En saa unta, ja matkustan korkean pulssini kera kohti eri yksiköitä, suunnitelmapaperini lentävät pitkin pihaa, takakumini posahtaa puhki katusoraan. Sitten istun alas tyyppieni kanssa ja huokaisen. Hekin huokaisevat.
”Ketä väsyttää?”
Kaikki viittaavat. Sitten nauramme. Ehdotan, että menisimme matolle pötköttämään vieri viereen.
”Ja huudetaan, että ME OLLAAN VAAN TÖISSÄ TÄÄLLÄ, PERKELE, ELÄ HERÄTÄ!”, joku jatkaa.
Me ollaan kaikki vaan töissä täällä, ajattelen. Se on jo ihmeellistä. Meidän työ voi näinä parina tuntina olla melkein mitä vain. Se on niin harvinaista, se tällainen aika.
Ryhmien sisällä käy mukavahkoa kuhinaa. Hiljaisemmat ehkä uskaltavat tunnin jälkeen ehdottaa ideaa, tai kuiskata korvaani omatekemän runon, joku uskaltaa räpätä, joku uskalsi kertoa ihmisestä, jota rakastaa. Rohkeimmat ovat myös näyttäneet toisia puoliaan; osa ei haluakaan esiintyä, osa vetäytyy tilanteen tullen.
Uskaltamisesta ja tunnustautumisesta on tullut parin viikon teema, joka kukkii; olemme myös tehneet kehollisia uskaltautumisia ja pieniä luottamusharjoituksia. Surulliseksi minut tekee se, miten monella on vaikeuksia luottaa toiseen ihmiseen, kaikissa ryhmissä. Kuitenkin, harjoittelulle on näytetty vihreää valoa. Tiinan ja Timon työpajassa osallistujat painoivat omakuviaan kangaskasseille, kirjoittivat uskalluskuiskauksia, joista olemme jatkaneet kassitanssien ja tunnustusten äänitysten parissa.
Sain myös yllättävän mahdollisuuden olla viime viikolla yhtenä KEHÄ-festivaalin taiteilijoista. Toteutin festivaalilla Sami Henrik Haapalan Aisticocktailbaari-konseptista oman Oulun sovellutukseni, jossa tarjoilin aistielämysdrinkkejä, mm. Täysikuuta, Olemisen Sietämätöntä keveyttä sekä Tee-Se-Itse elämystä. Festivaalista muotoutui hyvinkin tärkeä ja lempeä kokonaisuus tämänhetkisessä elämässäni. Oli ihana todistaa eri (yhteisö)taiteilijoiden työtapoja ja -asenteita, tulokulmia kahdenkeskisiin teoksiin sekä festivaalijärjestäjien avoimuutta, kunnianhimoisuutta ja lempeyttä.
Oulun reissuni alkavat rutinoitumaan. Mietin, että vihdoin.
Ensi viikkoon!